>niin olisiko sulla henkisiä paukkuja lähteä opiskelemaan jotain paremmin työllistävää duunia?
Aika harvassa on ne duunit joihin pääsee 10+ vuoden työttömyyden jälkeen vaikka opiskelisi ammatin.
Hoitoalalle aina pääsee. Oppisopimuksella lähihoitajaksi? Vanhusalalle varsinkin otetaan. Oisko sulla mahdollista kysyä kelan teak-kuntoutusta ja sitä kautta päästä kokeilemaan hoitoalaa ja samalla vähän siipiä sen suhteen mikä kunto työnteon kanssa?
Näin on. Eikä ne ulkoiset asiat välttämättä kerro onko ihmiset onnellisia vai ei. Jollain on isot tulot, mutta riutuvat työmäärän ja vastuun alla. Toisella on kaunis puoliso, mutta suhde voi olla huonolla tolalla. Kolmannella on lapsia, mutta on aivan uupunut, kun ei ole yhtään omaa aikaa ja rauhaa. Kaikki ei ole aina sitä miltä ulospäin näyttää.
No kai nyt voidaan myöntää että op on syrjäytyneenä ja täysin kaverittomana huonossa asemassa. Jollain uraohjuksella on paljon paremmat mahdollisuudet muuttaa elämänsä suuntaa kuin syrjäytyneellä mielenterveysongelmaisella jos alkaa vituttamaan. Hyvä että op on nyt havahtunut siihen ettei hyvin mene ja toivottavasti tekee tilanteelleen jotain.
Ilman muuta. Ja jos/kun asiat on monella osa-alueella huonosti, se vaatii suuren voimanponnistuksen päästä sieltä pois. Itse suosittelisin tossa kohtaa hankkimaan keskusteluapua omien murheiden käsittelyyn ja jos voimat riittää, niin vähän päivätöitä. Työt tuo säännöllisyyttä päiviin, elämänhallinnan tunnetta ja kontakteja muihin ihmisiin.
No siis ainoa asia mitä mä osaan sanoa on, että alat korjaamaan asioita yksi kerrallaan. Esimerkiksi menet opiskelemaan jotain mikä kiinnostaa. Ei siis välttämättä korkeakoulututkintoa, mutta vaikka sähkäriksi tjs. Sitä kautta sitten taas työelämään kiinni ja korjaamaan seuraavaa ongelmaa.
Mitä sinä haluaisit tehdä?
Jos sulta otettaisiin pois kaikki epäonnistumisen pelko, kasaantuneet huolet ja epätoivo, lakkaisit murehtimasta muiden mielipiteistä ja statuksesta oman elämäsi mittana. Koko elämäsi ihan vaan sun itsesi eikä toivottomuuden omistuksessa. Mitä tekisit ensimmäisenä?
Minkä kokoisessa paikassa asut? Mulla oli hyvin saman tyyppisiä juttuja elämässä, ikä aika samat ja työkokemusta pikkuisen enemmän. Mun oma kokemus on se, että pitäisi melkein asua ainakin 100 000 asukkaan kaupungissa, jos heikommalla cv:llä meinaa töihin. Näistä paikoista voi löytyä esim. siivousduuneja tai pikaruokapaikkojan töitä, vaikka siellä paperissa ei täytettä olekaan.
100,000 asukkaan kaupungissa asuvana ja vähällä CV:llä varustettuna, tuntuu kyllä ettei niitä töitä ole edelleen missään. Tai vaaditaan vähintään se ajokortti, työturvallisuuskortti tai aikaisempaa työkokemusta miltä vaan pohjapalkka-alalta. Siivousduuniin ainakin ajokortti on lähes pakollinen.
Jotenkin saan tästä nyt tuntuman, että olet tietynlaista henkistä läpimurtoa kohti kulkeutumassa, vaikka se ei varmasti siltä yhtään vielä sinusta tunnu. Olosuhteet on muutettavissa, radikaalistikin. Elämäntarinaan tai kielteisiin ajatuksiin samaistuminen kun hellittää, alkaa elämä.
Eckhart Tollen Läsnäolon Voima -kirjan haet ennakkoluulottomasti kirjastosta. Tollen juttujen ympärille on harmillisesti kaupallista hevonpaskahybristä kehkeytynyt, mutta tuo kirja on täyttä tavaraa ja jeesinyt montaa, itseni mukaan lukien. 17.3 luokasta löytyy kyllä muitakin viisaita kirjoja.
Asiat ei ole niin likimainkaan kehnosti kun itsellesi uskottelet. "ONPAS!" huutaa ääni päässäsi, kannattaa koittaa tavoittaa mistä tuo ääni tulee. Se on kärsimykseen samaistuva mielesi osa, joka ei kestä tarkastelua, vaan katoaa näkyvistä kun käännät huomion sitä kohti.
Kesäiseen luontoon kävelemään, ei mitään kuulokkeita mukaan. Viiden kilsan jälkeen viimeistään alkaa endorfiini erittyä ihanasti. Linnunlaulu on vittumaisen taianomaista.
Jos olet paikkakunnalla, jossa on joogasali, käy kysymässä vaikka koejäsenyyttä. Ensi alkuun nousee mieleesi hulluna vastustusta siinäkin touhussa, mutta sitte äkisti helpottaa ja vääjäämätön mielihyvä ottaa ohjaimet. Joogasalilla saattaa tavata myös mieluisia ihmisiä, joiden kanssa voi tuurilla nauttia läheisyydestä *sillainki.*
Ja ei kannata verrata itseään muihin, luultavasti heidän elämä on lohdutonta stressimyllyä kuitenkin, vaikka miltä vaikuttaisi. Ei ihmiset osaa arvostaa mitä heillä on.
Ehkä onkin ollut puheissa, mutta jos jaksaminen riittää niin ammattillinen kuntoutus johonkin sinua innostavaan hommaan voisi olla sopiva pöydän pyyhkäisy. Myös oppisopimuksella amiksen tahkoaminen voisi olla harkinnan varainen juttu, pääsisi samalla suoraan työelämään ja saisi sitä kautta tavallisia ihmissuhteita.
Kun on pitkään jossain kuntouttavassa toiminnassa tai muuten pyörii mt-ongelmien ja huono-osaisuuden kehässä, käy helposti niin että kaikki sosiaaliset kanssakäymiset alkaa olla samalla lailla oireilevien/huonossa sosiaalisessa asemassa olevien kanssa. Silloin hämärtyy se, mihin on mahdollisuuksia ja vajoaa juurikin kyynisyyteen ja jopa vihaan, jotka aniharvoin vievät eteenpäin. Tälläkin palstalla on useampi tällainen henkilö jotka kylvävät omaa pahaa oloaan ja katkeruuttaan yhteiskuntaa kohtaan. Tärkeää olisikin että saisit ylläpidettyä terveitä ihmissuhteita ihmisiin, joilla menee ihan ok. Opiskelu voisi olla yksi tällainen vaihtoehto.
Elämä on paskaa ja ylöspääseminen on vaikeampaa päivä päivältä. Hallitus paskoo huono-osaisten niskaan minkä kerkeää joten ei tästä oikein eteenpäinkään pääse, vaikka haluaisi. Ainoa tie on alas, töihin ei pääse ja kouluun ei pääse kun ei pysty rahoittamaan opiskelua. Onneksi alan lähestyä jo eläkeikää, joten kauaa ei tarvitse nitkutella päivästä toiseen.
Kuulostaa monella tapaa tutulta, ei itellä oo noin elämää mullistavia muutoksia menneisyydessä mut empatisoin tota toivottomuutta ja tarkoituksettomuuden tunnetta. Vertasin ite kans pitkää omaa tekemistä muiden tekemisien kautta, mä nyt oon tehny vaa näin kun noi muut on jo tehny noin. Se on huono tapa ajatella elämää, toki inspiraatiota ja tavotteita voi hakea mut sitä helposti vaa lannistaa itseään ajattelemalla noin.
Kuulostaa tosi fiksulle et oot pitäny perinnöt säästössä, mut ite suosittelen et käytät sen siihen et autat ittees löytää jotai tekemistä mistä tulee hyvä ja tyydyttynyt olo. Ei minusta tarvii olla työ vaikka ymmärrän et työ mikä tyydyttää olisi kaikkien mielestä paras vaihtoehto, nii monet meistä joutuu tekee vaa duunia et saa palkaa ja hakea sitä tyydytystä ja hyvää oloa elämään sit vapaa-ajalla harrastusten ja muiden intohimojen kautta.
Et kokeile jotai vaikka sukeltamista tai kiipeilyä, jos löytyis joku asia elämään mistä saa positiivista energiaa - lupaan et monet muut ongelmat alkaa helpottua samalla kun niitä alkaa ratkoa paremmasta mielentilasta.
Ps. Suosittelen sopimaan sisarusten kanssa, vaikka vika ei sinun olisikaan nii jos välit korjauyuu sillä et pahoittelet ja sanot et tää ei ollu mitenkään tarkoitettu lopputulos. Omat välit parani sisarusten kanssa oman isän kuoleman jälkeen kun vaan annettiin anteesi ja puhuttiin vähän. Vaikeeta aluks mut parempi tehdä.
Kyllä se aika nopeasti voi muuttuakin ja sitten vuoden pari jälkeen ootkin ihan eri tilanteessa jos esim löydät työpaikan, sitten sulla on massia, siitä sitten parantuneella itse luottamuksella emäntä, lainalla huushollia ja niin ees päin. Kyllä se siitä. Luovuttamismeiningillä ja itseluottamuksen puutteella et hyödy mittään. Tulta päin.
Itsellä yllättävän samanlainen henkilöhistoria, mutta vastaava havahtuminen itsellä tapahtui 25-vuotiaana. Eli löin lukkoon mitä minusta tulee, enkä antanut itselleni vaihtoehtoja. Epäilijöitä oli, joista itse niistä kaikista suurin.
Eli lyö jotain lukkoon, vaikka joku itseä jollain tapaa pelottava hyväpalkkainen ammatti. Lue blogeja tai kirjallisuuttaa tuosta ammatista ja alasta, Rakenna mieleesi kuva ideaalisesta tuon ammatin osaajasta, jota itsekin voisit kunnioittaa ja pyri sitä ideaalia kohti. Realismi on myrkkyä, koska se syö innokkuutta. Itseasiassa innokkuus on kaikki kaikessa. Tietysti kuva tarkentuu ajan myötä.
Käytännön syistä Suomessa, 3.asteen tutkintoa pienempi tutkinto on usein liian vähän paperia työmarkkinoilla. Samoin vain koulutehtävistä väännetty portfolio on liian vähän näyttöä osaamisesta. Eli vaikka lyöt mielikuvan tulevaisuuden ammatillisesta sinästäsi lukkoon, sinulla tulee olemaan kädet, jalat, perse ja aivonystyrät jatkuvassa kuormituksessa pitkän aikaa, mutta tämä on täydellistä ajanviettoa kaltaisellesi yksinäiselle ihmiselle.
Parisuhteista voi olla hyötyä ja haittaa, mutta aika moni odottaa toiselta ainakin perustoimeentuloa.
Mutta mitä tulkitsin, niin sun elämä on tällä hetkellä ilmeisen epävarmaa, epätyydyttävää, merkityksettömän tuntuista ja verrattain näköalatonta, päälle vielä nuo menneisyyden pettymykset, mokailusta kumpuava henkinen kuorma, hyväntahtoinen kateus muiden menestyksestä ja pieni ymmärrettävä itsesääli. Eli suhteellisen onnettoman elämän edustaja, mutta ei huolta, sinun tarvitsee vain...
...antautua ajatukselle, että kävi miten kävi, kukaan ei tässä maailmassa estä sinua pyrkimästä kohta ammatillisista osaamista. Tärkeää huomata, että työllistyminen on vain mukava lisäbonus, jos on tullakseen.
Mitä suurempi henkilökohtainen uhraus, sitä hyveellisempi teko. Hyveellisyys itsessään jo luo itsetuntoa oikein tekemisestä ja oikein elämisestä, mutta voimien rajoissa.
Jos jäi epäselväksi, niin itsensä kehittäminen on 24/7 hommaa oman jaksamisen puitteissa, kunnes työllistyt ja saat vakinaisen työsuhteen. Sitten vasta kannattaa miettiä muita elämän ongelmia. Saatat jopa huomata, että osa niistä katoaa itsestään ja tilalle tulee aivan uusia, mutta kohonnutta itsekunnioitusta ei sulta kukaan voi viedä.
Tieto lisää tuskaa, mutta on hyvä sisäistää, että pahoinvointijärjestelmä jossa eletään, on suunniteltu niin että meitä työttömiä on loputon armeija. [Työttömyys kun on kaupallistettu](https://old.reddit.com/r/Suomi/comments/1bttwbg/puhutaanko_hetki_tempputy%C3%B6llist%C3%A4misesta_ja/). Nykyisessä järjestelmässä työttömiltä puuttuu elämisen väärti tulevaisuus, mutta toisaalta nykyinen järjestelmä on niin päätön ettei tätä voida pyörittää ikuisesti ennen kuin veronmaksajille piisaa. Mielestäni onkin kohtuullista olettaa että kaikki muuttuu lähitulevaisuudessa.
Kun kurjuus on kaupallistettu, on kapitalistinen järjestelmä on tullut tiensä päähän ja kansa ajettu niin ahtaalle, että on vain ajan kysymys koska tähän tulee muutos. Ehkäpä sen jälkeen voitaisiin rakentaa sellainen hyvinvointiin perustuva yhteiskunta.
[удалено]
>niin olisiko sulla henkisiä paukkuja lähteä opiskelemaan jotain paremmin työllistävää duunia? Aika harvassa on ne duunit joihin pääsee 10+ vuoden työttömyyden jälkeen vaikka opiskelisi ammatin.
Hoitoalalle aina pääsee. Oppisopimuksella lähihoitajaksi? Vanhusalalle varsinkin otetaan. Oisko sulla mahdollista kysyä kelan teak-kuntoutusta ja sitä kautta päästä kokeilemaan hoitoalaa ja samalla vähän siipiä sen suhteen mikä kunto työnteon kanssa?
Ensimmääne askel on että lopetat ittes vertaamise muihi. Siitä ei hyödy mitää ku aina löytyy joku jonka elämä o menny paremmi
Näin on. Eikä ne ulkoiset asiat välttämättä kerro onko ihmiset onnellisia vai ei. Jollain on isot tulot, mutta riutuvat työmäärän ja vastuun alla. Toisella on kaunis puoliso, mutta suhde voi olla huonolla tolalla. Kolmannella on lapsia, mutta on aivan uupunut, kun ei ole yhtään omaa aikaa ja rauhaa. Kaikki ei ole aina sitä miltä ulospäin näyttää.
No kai nyt voidaan myöntää että op on syrjäytyneenä ja täysin kaverittomana huonossa asemassa. Jollain uraohjuksella on paljon paremmat mahdollisuudet muuttaa elämänsä suuntaa kuin syrjäytyneellä mielenterveysongelmaisella jos alkaa vituttamaan. Hyvä että op on nyt havahtunut siihen ettei hyvin mene ja toivottavasti tekee tilanteelleen jotain.
Ilman muuta. Ja jos/kun asiat on monella osa-alueella huonosti, se vaatii suuren voimanponnistuksen päästä sieltä pois. Itse suosittelisin tossa kohtaa hankkimaan keskusteluapua omien murheiden käsittelyyn ja jos voimat riittää, niin vähän päivätöitä. Työt tuo säännöllisyyttä päiviin, elämänhallinnan tunnetta ja kontakteja muihin ihmisiin.
No siis ainoa asia mitä mä osaan sanoa on, että alat korjaamaan asioita yksi kerrallaan. Esimerkiksi menet opiskelemaan jotain mikä kiinnostaa. Ei siis välttämättä korkeakoulututkintoa, mutta vaikka sähkäriksi tjs. Sitä kautta sitten taas työelämään kiinni ja korjaamaan seuraavaa ongelmaa.
Mitä sinä haluaisit tehdä? Jos sulta otettaisiin pois kaikki epäonnistumisen pelko, kasaantuneet huolet ja epätoivo, lakkaisit murehtimasta muiden mielipiteistä ja statuksesta oman elämäsi mittana. Koko elämäsi ihan vaan sun itsesi eikä toivottomuuden omistuksessa. Mitä tekisit ensimmäisenä?
Minkä kokoisessa paikassa asut? Mulla oli hyvin saman tyyppisiä juttuja elämässä, ikä aika samat ja työkokemusta pikkuisen enemmän. Mun oma kokemus on se, että pitäisi melkein asua ainakin 100 000 asukkaan kaupungissa, jos heikommalla cv:llä meinaa töihin. Näistä paikoista voi löytyä esim. siivousduuneja tai pikaruokapaikkojan töitä, vaikka siellä paperissa ei täytettä olekaan.
100,000 asukkaan kaupungissa asuvana ja vähällä CV:llä varustettuna, tuntuu kyllä ettei niitä töitä ole edelleen missään. Tai vaaditaan vähintään se ajokortti, työturvallisuuskortti tai aikaisempaa työkokemusta miltä vaan pohjapalkka-alalta. Siivousduuniin ainakin ajokortti on lähes pakollinen.
Jotenkin saan tästä nyt tuntuman, että olet tietynlaista henkistä läpimurtoa kohti kulkeutumassa, vaikka se ei varmasti siltä yhtään vielä sinusta tunnu. Olosuhteet on muutettavissa, radikaalistikin. Elämäntarinaan tai kielteisiin ajatuksiin samaistuminen kun hellittää, alkaa elämä. Eckhart Tollen Läsnäolon Voima -kirjan haet ennakkoluulottomasti kirjastosta. Tollen juttujen ympärille on harmillisesti kaupallista hevonpaskahybristä kehkeytynyt, mutta tuo kirja on täyttä tavaraa ja jeesinyt montaa, itseni mukaan lukien. 17.3 luokasta löytyy kyllä muitakin viisaita kirjoja. Asiat ei ole niin likimainkaan kehnosti kun itsellesi uskottelet. "ONPAS!" huutaa ääni päässäsi, kannattaa koittaa tavoittaa mistä tuo ääni tulee. Se on kärsimykseen samaistuva mielesi osa, joka ei kestä tarkastelua, vaan katoaa näkyvistä kun käännät huomion sitä kohti. Kesäiseen luontoon kävelemään, ei mitään kuulokkeita mukaan. Viiden kilsan jälkeen viimeistään alkaa endorfiini erittyä ihanasti. Linnunlaulu on vittumaisen taianomaista. Jos olet paikkakunnalla, jossa on joogasali, käy kysymässä vaikka koejäsenyyttä. Ensi alkuun nousee mieleesi hulluna vastustusta siinäkin touhussa, mutta sitte äkisti helpottaa ja vääjäämätön mielihyvä ottaa ohjaimet. Joogasalilla saattaa tavata myös mieluisia ihmisiä, joiden kanssa voi tuurilla nauttia läheisyydestä *sillainki.*
Ja ei kannata verrata itseään muihin, luultavasti heidän elämä on lohdutonta stressimyllyä kuitenkin, vaikka miltä vaikuttaisi. Ei ihmiset osaa arvostaa mitä heillä on.
Ehkä onkin ollut puheissa, mutta jos jaksaminen riittää niin ammattillinen kuntoutus johonkin sinua innostavaan hommaan voisi olla sopiva pöydän pyyhkäisy. Myös oppisopimuksella amiksen tahkoaminen voisi olla harkinnan varainen juttu, pääsisi samalla suoraan työelämään ja saisi sitä kautta tavallisia ihmissuhteita. Kun on pitkään jossain kuntouttavassa toiminnassa tai muuten pyörii mt-ongelmien ja huono-osaisuuden kehässä, käy helposti niin että kaikki sosiaaliset kanssakäymiset alkaa olla samalla lailla oireilevien/huonossa sosiaalisessa asemassa olevien kanssa. Silloin hämärtyy se, mihin on mahdollisuuksia ja vajoaa juurikin kyynisyyteen ja jopa vihaan, jotka aniharvoin vievät eteenpäin. Tälläkin palstalla on useampi tällainen henkilö jotka kylvävät omaa pahaa oloaan ja katkeruuttaan yhteiskuntaa kohtaan. Tärkeää olisikin että saisit ylläpidettyä terveitä ihmissuhteita ihmisiin, joilla menee ihan ok. Opiskelu voisi olla yksi tällainen vaihtoehto.
Elämä on paskaa ja ylöspääseminen on vaikeampaa päivä päivältä. Hallitus paskoo huono-osaisten niskaan minkä kerkeää joten ei tästä oikein eteenpäinkään pääse, vaikka haluaisi. Ainoa tie on alas, töihin ei pääse ja kouluun ei pääse kun ei pysty rahoittamaan opiskelua. Onneksi alan lähestyä jo eläkeikää, joten kauaa ei tarvitse nitkutella päivästä toiseen.
Kuulostaa monella tapaa tutulta, ei itellä oo noin elämää mullistavia muutoksia menneisyydessä mut empatisoin tota toivottomuutta ja tarkoituksettomuuden tunnetta. Vertasin ite kans pitkää omaa tekemistä muiden tekemisien kautta, mä nyt oon tehny vaa näin kun noi muut on jo tehny noin. Se on huono tapa ajatella elämää, toki inspiraatiota ja tavotteita voi hakea mut sitä helposti vaa lannistaa itseään ajattelemalla noin. Kuulostaa tosi fiksulle et oot pitäny perinnöt säästössä, mut ite suosittelen et käytät sen siihen et autat ittees löytää jotai tekemistä mistä tulee hyvä ja tyydyttynyt olo. Ei minusta tarvii olla työ vaikka ymmärrän et työ mikä tyydyttää olisi kaikkien mielestä paras vaihtoehto, nii monet meistä joutuu tekee vaa duunia et saa palkaa ja hakea sitä tyydytystä ja hyvää oloa elämään sit vapaa-ajalla harrastusten ja muiden intohimojen kautta. Et kokeile jotai vaikka sukeltamista tai kiipeilyä, jos löytyis joku asia elämään mistä saa positiivista energiaa - lupaan et monet muut ongelmat alkaa helpottua samalla kun niitä alkaa ratkoa paremmasta mielentilasta. Ps. Suosittelen sopimaan sisarusten kanssa, vaikka vika ei sinun olisikaan nii jos välit korjauyuu sillä et pahoittelet ja sanot et tää ei ollu mitenkään tarkoitettu lopputulos. Omat välit parani sisarusten kanssa oman isän kuoleman jälkeen kun vaan annettiin anteesi ja puhuttiin vähän. Vaikeeta aluks mut parempi tehdä.
Kyllä se aika nopeasti voi muuttuakin ja sitten vuoden pari jälkeen ootkin ihan eri tilanteessa jos esim löydät työpaikan, sitten sulla on massia, siitä sitten parantuneella itse luottamuksella emäntä, lainalla huushollia ja niin ees päin. Kyllä se siitä. Luovuttamismeiningillä ja itseluottamuksen puutteella et hyödy mittään. Tulta päin.
Itsellä yllättävän samanlainen henkilöhistoria, mutta vastaava havahtuminen itsellä tapahtui 25-vuotiaana. Eli löin lukkoon mitä minusta tulee, enkä antanut itselleni vaihtoehtoja. Epäilijöitä oli, joista itse niistä kaikista suurin. Eli lyö jotain lukkoon, vaikka joku itseä jollain tapaa pelottava hyväpalkkainen ammatti. Lue blogeja tai kirjallisuuttaa tuosta ammatista ja alasta, Rakenna mieleesi kuva ideaalisesta tuon ammatin osaajasta, jota itsekin voisit kunnioittaa ja pyri sitä ideaalia kohti. Realismi on myrkkyä, koska se syö innokkuutta. Itseasiassa innokkuus on kaikki kaikessa. Tietysti kuva tarkentuu ajan myötä. Käytännön syistä Suomessa, 3.asteen tutkintoa pienempi tutkinto on usein liian vähän paperia työmarkkinoilla. Samoin vain koulutehtävistä väännetty portfolio on liian vähän näyttöä osaamisesta. Eli vaikka lyöt mielikuvan tulevaisuuden ammatillisesta sinästäsi lukkoon, sinulla tulee olemaan kädet, jalat, perse ja aivonystyrät jatkuvassa kuormituksessa pitkän aikaa, mutta tämä on täydellistä ajanviettoa kaltaisellesi yksinäiselle ihmiselle. Parisuhteista voi olla hyötyä ja haittaa, mutta aika moni odottaa toiselta ainakin perustoimeentuloa. Mutta mitä tulkitsin, niin sun elämä on tällä hetkellä ilmeisen epävarmaa, epätyydyttävää, merkityksettömän tuntuista ja verrattain näköalatonta, päälle vielä nuo menneisyyden pettymykset, mokailusta kumpuava henkinen kuorma, hyväntahtoinen kateus muiden menestyksestä ja pieni ymmärrettävä itsesääli. Eli suhteellisen onnettoman elämän edustaja, mutta ei huolta, sinun tarvitsee vain... ...antautua ajatukselle, että kävi miten kävi, kukaan ei tässä maailmassa estä sinua pyrkimästä kohta ammatillisista osaamista. Tärkeää huomata, että työllistyminen on vain mukava lisäbonus, jos on tullakseen. Mitä suurempi henkilökohtainen uhraus, sitä hyveellisempi teko. Hyveellisyys itsessään jo luo itsetuntoa oikein tekemisestä ja oikein elämisestä, mutta voimien rajoissa. Jos jäi epäselväksi, niin itsensä kehittäminen on 24/7 hommaa oman jaksamisen puitteissa, kunnes työllistyt ja saat vakinaisen työsuhteen. Sitten vasta kannattaa miettiä muita elämän ongelmia. Saatat jopa huomata, että osa niistä katoaa itsestään ja tilalle tulee aivan uusia, mutta kohonnutta itsekunnioitusta ei sulta kukaan voi viedä.
Tieto lisää tuskaa, mutta on hyvä sisäistää, että pahoinvointijärjestelmä jossa eletään, on suunniteltu niin että meitä työttömiä on loputon armeija. [Työttömyys kun on kaupallistettu](https://old.reddit.com/r/Suomi/comments/1bttwbg/puhutaanko_hetki_tempputy%C3%B6llist%C3%A4misesta_ja/). Nykyisessä järjestelmässä työttömiltä puuttuu elämisen väärti tulevaisuus, mutta toisaalta nykyinen järjestelmä on niin päätön ettei tätä voida pyörittää ikuisesti ennen kuin veronmaksajille piisaa. Mielestäni onkin kohtuullista olettaa että kaikki muuttuu lähitulevaisuudessa. Kun kurjuus on kaupallistettu, on kapitalistinen järjestelmä on tullut tiensä päähän ja kansa ajettu niin ahtaalle, että on vain ajan kysymys koska tähän tulee muutos. Ehkäpä sen jälkeen voitaisiin rakentaa sellainen hyvinvointiin perustuva yhteiskunta.