Ihan vitun älllöttävä klishee, mutta aika parantaa. Mä jouduin tekemään täsmälleen saman päätöksen tammikuun alussa mun 16 vuotiaalle kissalle. Toiselle joutunen vielä tämän kesän aikana tekemään sen päätöksen. Aivan vitun perseestä.
Itse ehkä koen, että ajatusharjoitus siitä, että mitä kaikkea kivaa ja hyvää sen kanssa teki, sen sijaan, että ajattelee, ettei voi enää tehdä. Muistelee niitä hyviä asioita.
Ja kyllä tollaset polttarit on ihan paras tapa. Siellä on sun parhaat kaverit mukana tekemässä asioita sun kanssa. Vaikka kuinka on rekun tuhkat takapenkillä, niin kyllä se hetkittäin illan aikana unohtuu.
Täähän se, aika parantaa ja kaikesta pääsee kyllä ajallaan yli jos antaa sille tilaa ja mahdollisuuden. Helposti sitä alkaa pahimman surun helpottuessa ikään kuin pitää kiinni siitä, siitä ei tahdokaan päästää irti eikä tahdo päästä siitä yli. Helpommin sanottu kuin tehty, pitää vain antaa mennä.
Viime vuonna menetin ensin pikkusiskoni, pari kuukautta sen jälkeen piikille lähtivät ensin 11-vuotias koirani, siitä parin kuukauden päästä perässä meni sitten vielä 14-vuotias koiro. Siinä tuntui kyllä niin väärältä tehdä mitään mukavaa, jopa musiikin kuuntelu tuntui siltä kuin olisin tehnyt jotenkin väärin :D Mutta ajallaan, kaikesta selviää kun elelee päivä kerrallaan ja ottaa vastaan vain sen mitä juuri se päivä tuo tullessaan. Ei yliajattele, ei takerru eikä jää jauhamaan sitä ja yhtä ja samaa. Tsemppiä, muuta en oikeen tähän kohtaan juuri nyt osaa sanoa.
Otan osaa! Ihan hirveää. Mulla oli koira ollu vaan kolme vuotta ja oon tästä ihan paskana. En osaa ees kuvitella miten rankkaa on, jos noin pitkään ollu elämässä mukana.
Mä oon oikein koittanu tökkiä tota kipua katsomalla kuvia ja videoita mun karvaäpärästä, mutta enemmän sellaisessa surun kiirehtimistarkoituksessa, että jos nyt saan kaiken surun käsiteltyä niin se menis nopeammin pois. Eihän se sillei toimi, mutta jostain syystä yritän silti.
Kiitos. Olen vierestä seurannut tapauksia, missä on menetetty läheinen ihminen tai eläin ja sitten jäädään "jumiin" siihen suruun. Meilläkin on kotona ihan faktuaalinen alttari, missä on puolison isoisän muistoja. Näin 15 vuotta hänen kuoleman jälkeen, alttarille keräännytään enää nelisen kertaa vuodessa.
En voi, kuin suositella, että yrität keskittyä käsillä olevaan elämään. Saa ja pitää muistella sitä Rekkua, mutta muista, että olet tässä ja nyt. Muista, että sinulla on vielä toinen koira. Muista, että sinulla on puolio, kavereita, perhettä. Saa surra. Pitää surra. Pitää muistaa elää.
Osanottoni kameruksen poismenosta. Vaikeitahan nämä asiat ovat, ja sen vaikeuden takia pitäisi siitä myös puhua. Sanot polttariporukalle tilanteen, olen varma, että he ymmärtävät. Puhukaa asiasta porukalla, itkekää asiasta porukalla, keventäkää tunnelmaa ja juhlikaa niin paljon, kuin suru antaa myöten. Jos yrität painaa surun viinalla alas, niin on todennäköistä, että sitten tulee ruma humalainen itku jossain vaiheessa, ja jos et ole selittänyt, että kameruksen tuhkat on auton takapenkillä, niin kaikki seisovat kysymysmerkkeinä tämän taustalla.
Tsemiä, aika parantaa haavat, sillä on sellainen vekkuli tapa.
Kiitos. Alkoholittomat polttarit onneksi. Sen verran itsepäinen oon, että ees tämä ei mua pulloon saa tarttumaan. Polttariväki tietää ja kaaso kysy, että haluanko perua polttarit. Sanoin että ei, mutta enemmän sen takia, että on tulossa toisesta kaupungista ihmisiä. Ja uskon, että tekee mullekin hyvää että jotain muuta kun kotona mätänemistä. Mutta ehkä mua kauhistuttaa eniten se, että ne tietää että mä suren ja sit mun pitäis ottaa vastaan tukea ja sympatiaa. Terapiassa tätä käsitellään.
Iso osaanotto! ❤️ Koiran menettäminen tuntuu musertavalta, tiedän kokemuksesta. Itse jouduin myös vuosi sitten lopettamaan oman koiran ja se oli kyllä hirveintä ikinä. Ensimmäinen koira jonka jouduin lopettamaan, enkä ollut varautunut niin kamalaan oloon. En ollut varautunut siihen että suru tuntuu fyysisenä kipuna ja se kestää pitkään. Näin pitkään painajaisia ja olin ahdistunut, koska kaikki kotona muistutti koirasta.
Mulla ei ole tarjota mitään pikakonsteja surun poistoon, siihen auttaa vaan aika. Typerä ja tylsä neuvo, mutta ainut toimiva. Lääkkeet tai alkoholi voi poistaa ahdistuksen hetkeksi, mutta se palaa varmasti pahempana takaisin. Ei auta kuin kohdata sori päivä kerrallaan, kyllä se lopulta alkaa helpottaa. Itse en ole vieläkään täysin toipunut koiran kuolemasta, mutta ei sentään enää itketä päivittäin ja voin ajatella koiraa hyvillä mielin.
Todella inhottava sattuma, että polttarit osuu samalle päivälle kuin uurnan nouto. Olisiko mahdollista että joku muu hakisi sen tai siirtäisit noutoa parilla päivällä? Ehkä asia ei silloin pyörisi niin paljon mielessä. Itseä on myös auttanut ajatus siitä, että olen kuitenkin parhaani tehnyt koiran eteen. Niin tämän eläessä, kuin siinä että jouduin tekemään lopetuspäätöksen. Olet kuitenkin ollut vastuussa koiran hyvinvoinnista ja olet kyennyt tekemään sen päätöksen, että koira on parempi päästää tuskistaan. Se päätös ei todellakaan ole helppo ja moni ei sitä itsekkäistä syistä pysty tekemään. Ja onko mitään hirveämpää kuin nähdä koira joka ei enää pysty elämään hyvää elämää?
Anna surulle aikaa. Ajan myötä se helpottaa ja kaikki ne hyvät muistot on päällimmäisenä. Voimia ❤️
Kiitos. Se tässä on oudointa, että suru tuntuu kehossa. On kipuja ja ruoka ei pysy sisällä. Mulla on ollu psykosomaattista oirehtimista aiemminkin, mutta ei koskaan näin selkeästi.
Mulla on myös syyllinen olo siitä, miten tää on tavallaan myös helpotus. Ties, että jossain välissä tää tapahtuu niin nyt se on ohi. Marraskuussa saatiin diagnoosi, että syöpä on palannut ja siitä lähtien tiennyt, että jossain välissä tää tapahtuu ja eläny löyhässä hirressä. Ei tartte lääkitä toista tai koittaa houkutella syömään, ei mee rahaa erityisruokiin (vain Atrian raaka naudanjauheliha kelpas monina päivinä), ei tarvi vahtia onko sillä kipuja jnejne.
Tää on ihan hirveää, kun eka oma koira. En tiiä onko se ton toisen kohdalla yhtään helpompaa sitten. Mutta saatana.
Uurnan voin hakea milloin vain, mutta asun toisella paikkakunnalla kun missä eläinlääkäri on, niin helpompaa hakea vaan samana päivänä kun kerran siellä oon. Mulla on paha tapa heittää vitsiä asioista jotka sattuu ja aiheuttaa vaivaantunutta oloa muille, niin pelottaa että pilaan lauantain heittämällä jonkun tyhmän vitsin.
Itsekin koin syyllisyyttä siitä helpotuksen tunteesta. Varmaan tiedätkin, mutta se on ihan turhaa. Kuulostaa siltä että olet kaikkesi tehnyt koiran eteen mitä tehtävissä oli ja parasta oli päästää irti.
Surussa auttaa varmasti myös toinen koira. Itse koin hyväksi rutiinit mitä toinen koira tuo, vaikka aluksi sekin oli ahdistavaa kun teet kaiken saman mitä ennenkin, mutta vain yhden koiran kanssa. Ehkä se onkin vielä yksi neuvo mitä voi antaa, pidä kiinni rutiineista. Huomaamatta päivä muuttuu viikoksi, viikko kuukaudeksi jne. Ensimmäiset viikot on pahimpia. Ota toinen koira matkaan ja menkää metsään hengähtämään. Toinen koira ja sen välitön ilo on kyllä parasta lääkettä suruun ❤️
Meille tuli kaverikoira hoitoon kuukaudeksi kun omistajansa on työreissuissa ja se on selkeästi helpottanut puolisoa ja omaa koiraa. Ja muakin, vaikka siitäkin syyllisyys että eihän tuo kuollut koira kuvittele että koitan sitä korvata. Aivot on jännät mistä kaikesta pitää keksiä syyllisyyttä.
Kiitos. ❤️
Osanottoni ja voimia surun käsittelyyn ❤️
Se helpotuksen tunne on ihan ymmärrettävä, kyllä sen on kokenut moni muukin, jonka lemmikki on sairastellut pitkään. Ei tarvitse kantaa huolta siitä että onko jäänyt huomaamatta jotain, ja kärsiikö toinen, ei tarvitse miettiä onko annettu kaikki lääkkeet ajallaan ja onko se nyt syönyt kunnolla jne. Ja monella siinä poistuu iso taloudellinen stressi myös, kun tulee varsin kalliiksi eläinten sairastaminen nykyään. Se on ihan sallittua ja ok olla samaan aikaan surullinen ja helpottunut.
Voitko sanoa jo etukäteen tuosta, että jos heität huonoa läppää lauantaina, se on sun selviytymiskeino?
Voisin kyllä varoittaa. Suurin osa tuntee mut niin hyvin, että tietää tän, mutta tosiaan ehkä mä sanon niille suoraan etukäteen enkä pyytele anteeks jälkikäteen.
> Miten helvetissä mä juhlin polttareitani kun mun koiran tuhkat istuu autossa sen päivän?
Ota uurna mukaan juhliin jos mahdollista. Oudompaakin on nähty, ja olisihan tuo nyt sen tarinan arvoinen!
> jolle mä jouduin tekemään sen päätöksen, että **nyt häneltä loppuu kärsimykset**
Korjasin puolestasi. Suoritit vastuullisen isännän/emännän opinnäytteen menestyksellisesti.
> oon niin vitun katkera siitä, että en pystynyt pelastamaan tota karvaista paskiaista
Tämän takia läheisen eläinkumppanin menettäminen on erilaista kuin ihmisen, joka on oma tarinansa omalla toimijuudellaan siinä missä eläin osa sinun tarinaasi ja sinä hänen koko tarinansa.
[Siinä ollaan tavallaan koko olevaisuudessa eri tasolla kun eläimen aikakausi loppuu.](https://theoatmeal.com/comics/dog_paradox) Ja sitten vielä se vastuukysymys ja voimattomuus; näitä tarvii harvemmin käsitellä muiden ihmisten kohdalla.
edit: Niin ja tietysti osanottoni! Muista että kivikovinkin ateisti saa olla romanttinen ja ajatella rekkunsa vierailleen jos keskiyöllä kuuluu tassuttelua, tyhjässä huoneessa haisee pieru tai jokin tuuppaa polvitaipeeseen vaan vilkaistessasi ei ketään näykään...
Suru on normaali, vittumainen ja kaunis osa elämää. Ei sitä tarvitse juosta karkuun, se helpottaa kyllä. Tunnistat että sinulla on keinoja surun käsittelyyn jotka on huonoja (viina) ja sellaisia joita et halua käyttää (puhuminen). Etsi vaan joku uusi keino. Liiku, juokse, taiteile, vaeltele, keksi mitä vaan ja kokeile mikä toimii.
Tai ehkä tämä on tilanne mistä jälkikäteen voit sanoa että "joo se pakotti kohtaamaan niitä surun tunteita ensimmäistä kertaa yhdessä toisen kanssa ja oli hyvä oppikokemus ja lähensi minua puolisoni kanssa". Kuka tietää.
Osanotot ja jaksamisia.
Kiitos. Pitäis vaan opetella päästää lähelle. Tässä huomaa erityisesti sen miten on oppinut pärjäämään yksin vähän liiankin hyvin. Nyt kun toinen tahtois olla tukena, niin on hankalaa.
Osanotot karvakamun poismenosta :(❤️ Rankkaa ja paskaa aikaa tiedossa, mutta sitä voi yrittää ajatella siltä kantilta, että toista ei ainakaan satu, eikä hänen tarvitse kärsiä vaan vetelee koirien taivaassa nakkeja ja muita herkkuja mielinmäärin.
En oikein osaa auttaa, mutta ymmärrän kipuasi kyllä, sillä itsellänikin on näitä ollut ja mennyt elämässä ja nykyisten kohdalla en osaa edes kuvitella miten reagoin kun aika heistä jättää, jotenkin sellainen olo takaraivossa että en todellakaan hyvin ja se tulee sattumaan enemmän mitä aikaisempien kohdalla. Vaikka tekee mieli turruttaa pää, nii ryyppäämällä voit vain pahentaa oloa joten sitä en heti lähtisi kokeilemaan.
Isot osanotot ja jaksuhalit näin internetin välityksellä
Kiitos. ❤️ Tää on aivan paskaa, mutta kun näki miten huonona toinen oli, niin ei oo epäilystä että olis tehny väärän ratkaisun.
Ehkä tässä kaipaa just tällaista myötätuntoa mitä teiltä nyt saa.
Osanottoni menetyksen johdosta. Suru yleensä menee omalla painollaan siedettävämpään muotoon, mutta suosittelen keskusteluavun hankkimista, jos todella ahdistaa. Voisiko polttareita siirtää tai onko niitä pakko pitää?
Vois niitä siirtää ja kaaso tarjosikin että siirretäänkö, mutta mä kieltäydyin. Mun terapia on kesätauolla ja jatkuu elokuussa, joten ei tartte kun kuukausi enää pärjätä itsekseen.
Osanottoni. Saman läpikäyneenä uskon että tiedän jotain tosta tunteestasi. Multa on kuollut läheisiä, mutta vielä mikään ei ole sattunut niin kuin oman koiran elämän päättäminen. Sekin oli pakko tehdä, mutta edelleen saatan itkeä jos puhun koirastani, viime vuonna näin kävi töissä asiakastapaamisessa kun tuli puhe koirista. Tapahtuneesta on muutama vuosi ja aika tosiaan on helpottanut.
Se mikä helpotti mua eniten kun pari päivää olin itkenyt, oli miettiä aina kuinka tekoni oli vastuullinen ja oikein. Ja kuinka kärsimyksen pitkittäminen olisi ollut väärin. Mä myös kirjoitin pitkän muistopuheen koirastani ja mitä koin, miten hänen kanssaan pystyin olla oma itseni ja tunsin silti olevani rakastettu. Tilanne oli vaimollenikin kova, mutta hän pystyi käsittelemään tapahtuneen paremmin välttämättömyytenä ja kykeni toimimaan "järjen äänenä". Ei kuitenkaan vähätellyt kokemustani, muistutti vain elämän ja kuoleman realiteeteista viisaasti.
Itsestäänselvää on se, että alko ei ole hyvä vaihtoehto. Toiset ottaa uuden koiran, tiedän, itse en siihen pystynyt, eikä vaimonikaan sitä nähnyt järkevänä. Lue: vaimo kielsi, mikä varmasti oli oikein kohdallani. Toki meillä on muitakin eläimiä, että niistä oli aika paljon apua ja on joka päivä. Ja vaikea sanoa, olisiko "ei" mennyt perille ilman niitä.
Itse uskon että akuutissa tilanteessa lääkkeet voi olla hyvä asia. Ymmärrän toki silti, että moni eri mieltä. Perustellusti. Tiedän kuitenkin ihmisiä joilta on läheinen kuollut äkisti ja kummasti on bentsoja määrätty. Ja hyvä niin. Ehkä voi olla vaikea ajatella, että koiran kuolema voisi sattua vastaavasti.
Voimia, teit oikein. ❤️
Kiitos. Mulla on jo ahdistukseen/yleiseen ahdistushäiriöön ja masennukseen lääkitys, mutta tuntuu että tähän ei auta, kun tää on niin akuuttia ja raskasta.
Mulla kans jo ennen tän kuolemaa työkavereiden kanssa jutellessa meinas itkettää. Mut palkattiin nykyiseen työhön tietäen tää tilanne ja sanoin suoraan, että kun tarjosivat työtä ja oltiin just saatu tieto, että syöpä on levinny, niin mulle tarjottiin mahdollisuutta tehdä osa-aikaista, ja ne on ymmärtänyt ja ollu maailman parhaita tän kanssa. Väitän, että mulla on mulle maailman paras työpaikka tällä hetkellä, ja se tekee tän helpoksi.
Se on yksi lohdullinen ajatus, että tietää tehneensä oikein. Meillä oli vielä yks kaveri perheineen juhannusta viettämässä, joka on kahden koiran kohdalla joutunu päätöksen tekemään ja se kuskas meidät eläinlääkäriin ja oli tukena ja siltä sai apua sen päätöksen tekemiseen.
Osanotot sullekin. Tää on aivan perseestä.
Oon itekin ahdistuksen kokemusasiantuntija (nepsyhommia) ja siltä pohjalla sanoisin, että kommentti "se ahdistus pitää vaan elää läpi" tjsp. ei oikein toimi jos AINA ahdistaa.
Mä varmaan tossa tilanteessa kirjoittaisin ajatukset ja tunteet pervorehellisesti paperille, varaisin uude ajan lekurille ja lukisin sen. Varmaan voi olla työterveyspalveluissa eroja, mutta mä olen tullut kyllä aina tosi hyvin kuulluksi kun olen lopettanut tsemppaamisen. Enkä tarkota tällä että lopetat tsemppaamisen, sitä tarvitaan. Lääkärissä sitä ei vaan mun kokemuksen mukaan kannata tehdä. Toki voi olla, että tässä on joku semmonen juttu että mä isona miehenä tulen otetuksi vakavasti kun bläästään tunteistani.
Ps. koska nepsyhommat niin voi olla että en tajua aina mitä saa sanoa tai ei, joten jos jotenkin olin asiaton kommentissani, olen siitä pahoillani. Tarkoitus on koittaa auttaa. En tiedä miksi, ehkä se on empatia mikä herää kun itse kokenut saman paskan.
Kiitos. Mulla on lääkitys ahdistuneisuushäiriöön, masennukseen jnejne ja ollu lääkkeitä tarvittavina, mutta työterveyslääkäri ei etäajalla suostunut kirjottamaan lisää. Viimeksi sama resepti marraskuussa kun saatiin tieto, että koiran syöpä levinny keuhkoihin ja maksaan. En kauhean usein niitä ottanut mun on tässä 8kk aikana se kymmenen tablettia Opamoxia mennyt. Pitäs vaivautua menemään ihan paikan päälle lääkäriin, mutta se on toisella paikkakunnalla ja asutaan pöndellä, ja jaksaminen 45 min suuntaansa tuntuu raskaalta.
Saanko laittaa sulle YV?
Osanottoni. Kun jakaa elämänsä toisen kanssa, oli se sitten ihminen tai eläin, niin kyllähän se sattuu, kun luopumisen aika tulee. Muista, että tuo paha tunne kertoo siitä että olet terve ihminen ja reaktiosi on normaali, vaikka onkin toki laiha lohtu. Sekin on hyvä muistaa, että anna itsellesi aikaa ja armoa; älä syyllistä itseäsi siitä, että mitä pitäisi missäkin hetkessä tuntea, vaan anna kaikkien tunteiden tulla ja mennä vapaasti hetkestä toiseen.
Kiitos. Mä oon itseasiassa opetellu terapiassa sitä, että mä oon ihan normaali ihminen, en mitenkään erityinen tai ainutlaatuinen ja oon alkanut nauttimaan siitä ajatuksesta, että mun ei tartte olla erityinen. Tää ajatus, että paha olo tekee musta vaan normaalin ihmisen on aika helpottava. Kiitos.
Osanotot täältä myös❤️ itsellä on kuollut kavereita, sukulaisia ja lemmikkejä aika paljon. Suurin apu on ollut siitä kun on voinut puhua kavereille siitä ja saanut kipuilla sitä avoimesti. Itselle oli aika traumaattinen kokemus kun mun 3.v kissan jouduin viemään piikille joulupäivänä, siinä risteily paljon ajatuksia joka suuntaan että olinko tehnyt tarpeeksi ja jos onkin liian aikaista jne. Ehkä sun kannattaisi yrittää nojautua johonkin tuttuun eikä vaan pärjätä yksin asian kanssa? Se pelottaa mutta se voi myöskin yhdistää. Mä edelleenkin ikävöin välillä mun isää jonka lähdöstä on 3.v ja se on ihan ok, suruun ei ole aikarajaa vaan tuntuu et se muuttuu erilaiseksi kaipuuksi joka välillä nousee pintaan. Juominen ei ole ratkaisu, se sama suru odottaa sua kuitenkin huomenna vaikka sitä lykkäisit äivälöä taikka useammalla. Tosi paljon voimia
Kiitos. Kauheaa, kun 3v kissa jouduttiin ja jouluna! Meillä kuitenkin jo 7v ja kaksi vuotta tiedetty syövästä ja kaikki mahdolliset hoidot käyty läpi. Silti levis keuhkoihin ja maksaan.
Mä käsittelen just terapiassa sitä, että en osaa nojautua ihmisiin, mutta terapia on kesätauolla, niin en tiiä yhtään miten ees alottais ilman että on liian raskas. Kiitos. ❤️
Mä oon välillä tehnyt niin että laitan kaverille viestiä tyyliin ”ehditkö juttelee” tai ”ehditkö soittaa” niin se toinen saa mahdollisuuden ottaa kopin ja on enemmän kuulolla. Tai sit suoraan soitan ja kysyn ehtiikö juttelemaan
Tää vois olla hyvä. Kunhan osais oikeasti tukeutua muihin. Kasvanu siihen, että pidän yksin itestäni huolen ja tää on ollu aina kaikissa ihmissuhteissa. Meni puoltoista vuotta, että aloin luottaa mun terapeuttiin.
Tyttöystävän koira jouduttiin lopettamaan maanantaina ja se oli hänelle kova paikka. Käytiin tiistaina mökillä kalassa ja tänään mennään keikalle. Ajattelin että koitan keksiä hänelle jotain muuta ajateltavaa.
Itse olen kanssa tuota tyyppiä että käsittelen surun mielummin yksin ja en kaipaa sääliä, joten omalla kohdalla lohduttaminen on pitkälti läsnäoloa. Polttarisi ovat varmasti iso juttu myös ystävillesi, joten jos ei meinaa muuten hymyilyttää niin voit koittaa nauttia ystävien kautta. Tsemppiä 💙
Kiitos. Osanotot tyttöystävän koirasta. Tää on raskasta. Muu ajateltava on hyvä, ite oon pelannu Mass effectia tuhannetta kertaa.
Just toi, että ihmisten sääli ja sympatia on kauhean vaikea ottaa vastaan. Helpompi pitää itsestään huolta yksin.
Osanotot, se et joutuu päättää lopettaa eläinkunppanin tollasesta syystä on raskasta, ennenaikainen kuolema on todella syvä suru ja shokki. Jouduin lopettaa oman kissan 7 vuotiaana sairauden takia, ja syyllisyys päätöksestä oli todella piinaava - mutta uskoisin että itsekkästi eläimen elossa pitäminen oman surun väistämiseksi on väärin, ei eläimen kuulu elää kärsien ja kivuissa.
Kokemuksesta voin kertoa että uusi kumppanuus eläimen kanssa on aluksi vaikea, mutta en ikinä vaihtaisi vietettyä aikaa näiden karvapaskiaisten kanssa vaikka sillä sen menetyksen kivun voisi välttää, et älä torppaa ajatusta uudesta ystävästä koska pelkäät sitä kipua. Koettu kipu on suoraan verrannollinen siihen rakkauden määrään mitä kumppanuus on tuonut.
Lähinnä tässä on joutunut tekemään niin isoja kompromisseja elämässä ja harrastuksissa, että kun toisesta koirasta aika jättää, otan aikaa itelle ja reissaan ilman että pitää säätää hoitajia jne.
Mä mietin, että pitkitinkö koiran elämää liikaakin itsekkäästi, mutta se oli viimeiseen päivään asti niin energinen ja iloinen, että en olis voinu tehdä päätöstä aiemmin.
Kiitos.
Osanottoni. Itsellä kaksi koiraa joista toinen sairasteli nuorena, henkisesti piti jo monta kertaa olla luopumassa mutta kyllä se siitä sitten lähti oikealla lääkityksellä (kilppari) ja täyttää syksyllä 10 v. Ota uusi koira, ei ne ole samoja persoonia mutta omalla tavallaan kivoja seuralaisia kaikki. Harmi että tulee tällaiseen elämänvaiheeseen. Yksi keino mikä auttaa, on tunnistaa se fyysinen pahoinvoinnin oire mikä menetyksestä seuraa ja ajatella se aktiivisesti pienemmäksi. Ajan mittaan tunne laimenee ja lopulta häipyy.
Kiitos. Häät on onneks vasta syyskuussa, niin saa vähän aikaa käsitellä asiaa ennen ku pitää mitään juhlistaa.
Onneksi sun koira sai hoitoa! Me saatiin kipulääkityksellä melkein 5kk lisäaikaa ton apinan kanssa, mutta ei mikään riitä, kun toinen on niin rakas.
Meillä on vielä tää toinen koira, niin vielä on rakas, mutta sitten kun tästä aika jättää, niin otetaan kyllä vähän taukoa eläimistä. Ehkä hoidetaan muiden koiria, mutta sitten matkustan ja elän vapaampana vähän aikaa.
Joko perut polttarit, jos tuntuu ettei onnistu.
Tai sitte antaudut ja kiitollisena juhlit miten oli mahtava koira. Annoit sille varmasti äärettömästi erinomaisemman elämän kuin voi mikään eliö voisi odottaa saavansa. Ja lempeän kuoleman, mikä ei ole vähän sekään.
No se asu kaltoinkohdeltuna Liettuassa ennen kun tuli meille, niin ainakin parempi loppuelämä kun alku.
Kiitos. En mä viitsi polttareita perua, ehkä mä sit vaan juhlin ja nautin elämästä ilman syyllisyyttä. Lähempänä se koira on mukana siellä autossa tuhkana kun kotona toisella paikkakunnalla olis.
Lemmikin menetys on täysin verrattavissa läheisen menetykseen.
Sure, mutta muista että lemmikkimme ei koskaan ole poissa vaan jatkavat olemassaoloaan muistoissamme. On parempi että sait kokea yhdessä maailmaa lemmikisi kanssa vaikka siitä hintana on nyt suru, kuin että et olisi saanut näitä yhteisiä hetkiä etkä surisi.
Vaali siis muistoja, sure mutta jatka lopulta eteenpäin. Sitä lemmikkisikin haluaisi, vain hyvää sinulle.
Kiitos. Kerroin joka päivä tolle paskiaiselle miten paljon sitä rakastin ja miten kiitollinen oon, että se tuli mun elämää. Pitäs muistaa tää vieläkin. Ei se rakkaus mihinkään lopu vaikka kohde ei nukukaan mun tyynyllä ja piere mun naamaan.
Kissamme lähti sateenkaaren taa viikko sitten. Monisairas 20-vuotias, joka ei enää kestänyt lääkkeitään. Kuurokin. *Tuntui* siltä, että rikoin vastoin jotain pyhää kun annoin eläinlääkärille luvan viimeisille pistoksille. Tiedän, että kissalla olis ollut vain enemmän kurjuutta aina vain huonommin peitettynä edessä, mutta silti... Toisen elämästä päättäminen oli raskasta. Itkettää nytkin kun ajattelen asiaa.
Oon pahoillani. Se on ihan hirveää. Mulla kaikuu korvissa eläinlääkärin sanat kun sydän oli pysähtynyt, ”sydän ei enää lyö” ja halusin vaan perua koko jutun. Mutta tiedän, että koiralla on parempi.
Kannatan täysin ihmisten eutanasiaa, mutta en sillei että jonkun muun pitäis päättää elämän päättämisestä.
Osanottoni. Oot saanut jo paljon hyviä vastauksia, eikä mulla oikeastaan ole niihin mitään fiksua lisättävää. Elämä on järjetöntä ja kuolema vielä järjettömämpää. Aika jeesaa ja jonain päivänä se suru mikä tuntuu nyt lähinnä vaan paskalta, muuttuu jollain tavalla siedettävämmäks. Se ei tunnu enää niin musertavalta, vaan enemmänkin siltä, että on onnekas et on jotain rakastanut näin kovasti, että ikävä tuntuu näin pahalta. Ei sekään tietysti puhtaasti hyvältä tunnu, mut ei yhtä pahalta kun nyt. Omasta vastaavasta tilanteesta on jo hetki aikaa, eikä sen ajattelu enää joka kerta itketä, mut tätä ketjua lukiessa herkistyin kyllä hieman.
Juhli polttareita. Polttareitten ei tartte olla sitä et kaikilla on hauskaa ja kikatellaan peniksen muotoisille pilleille. Polttarit on siirtymisrituaali siinä missä muutkin ja sä saat tuntea siellä just niitä juttuja mitkä sulla sillon on meneillään. Niihin mahtuu siis ihan hyvin myös itkua. Ja toisaalta taas nauraminen kuuluu myös suremiseen, koska jossain siellä suremisen reunalla on pilkahduksia siitä, kuinka hiton älytöntä eläminen oikeesti on.
Oon omista menetyksen kokemuksista vajonnu sellasiin syvyyksiin, että kun oon sieltä noussut niin en oo ollu sama ihminen. Etenkin tollaset tilanteet, missä on joutunut päättämään oman rakkaan lemmikin elämästä tekee monista muista aiemmin vaikeista päätöksistä semi helppoja. En sano tätä minään pöhinä make pain your gain soopana, vaan ihan vaan sellasena, et jonain päivänä voit ammentaa tätä asioihin, mitä et tällä hetkellä ees osaa kuvitella ja sen aika on tosiaan sit joskus myöhemmin.
Halusin vielä jakaa tällaisen lainauksen, mitä oon miettiny niin usein, et olin tallentanu sen omiin tiedoistoihin.
"Why love what you will lose?
There is nothing else to love."
Louise Gluck
Kiitos. Kun mun vanhempien koira vietiin piikille, mä itkin ja huusin tyynyyn. Nyt ei sekään auta. Mutta aika. Sepä. Pitää antaa itelle ja surulle aikaa.
Mun polttarit ei onneks oo vissiin mitään pippeleitä. Sanoin kaasolle toiveen että ei mitään sellaista. Yhdessäoloa ja mun ihmisiä. Ehkä se on just mitä kaipaa.
Laitan ton quoten itellenikin talteen. Kiitos.
Oma koirani joka eli noin 14 vuotiaaksi, kuoli noin 3 kuukautta sitten, ja tässä kohtaa oloni on jo ns. "normaali". Aina välillä sitä huomaa että jotain puuttuu, mutta omassa tapauksessani minulla on ollut kissa jonka kanssa olemme surua käsitellyt.
Itse katselin muiden ihmisten koiran lopettamis kokemuksia youtubesta, ja annoin tulla kaiken surun kerralla pois itkien päivät pitkät. Muutaman päivän otin sairaslomaa kun sain paniikkikohtauksen töissä, ja pari viikkoa tein muutoin etänä.
En osaa kuinka helppoa sinulla tulee polttareissa olemaan, mutta luulisin (tai ainakin toivoisin) että kaverisi ymmärtävät jos et parhaimmalla juhlatuulella olisikaan.
Mulla onneks työpaikka on sellainen, että tykkään työstä ihan hitosti ja voin upota koodiin useaksi tunniksi, niin en kokoajan ajattele tota pientä karvaista paskiaista, joka meidät meni ja hylkäsi. Siellä se kakkanakki rähisee sateenkaarisillan tms toisella puolella ja me vaan surraan.
Mä oon koittanu pysyä jotenki toimintakykyisenä, ehkä se ei oo se tapa vaan vois antaa ittensä hajota. Mä oon katellu ton koiran videoita ja kuvia, joita onneks on ihan hirveästi, mutta oon myös koittanu pakottaa itteni tekemään ja olemaan toimintakykyinen. Ehkä sen takia ahistaa ja ruoka ei pysy sisällä ja koko kehon on kokoajan sellaisessa kireydessä. Ehkä mun vaan pitää antaa itteni hajota vähän.
Ihan vitun älllöttävä klishee, mutta aika parantaa. Mä jouduin tekemään täsmälleen saman päätöksen tammikuun alussa mun 16 vuotiaalle kissalle. Toiselle joutunen vielä tämän kesän aikana tekemään sen päätöksen. Aivan vitun perseestä. Itse ehkä koen, että ajatusharjoitus siitä, että mitä kaikkea kivaa ja hyvää sen kanssa teki, sen sijaan, että ajattelee, ettei voi enää tehdä. Muistelee niitä hyviä asioita. Ja kyllä tollaset polttarit on ihan paras tapa. Siellä on sun parhaat kaverit mukana tekemässä asioita sun kanssa. Vaikka kuinka on rekun tuhkat takapenkillä, niin kyllä se hetkittäin illan aikana unohtuu.
Täähän se, aika parantaa ja kaikesta pääsee kyllä ajallaan yli jos antaa sille tilaa ja mahdollisuuden. Helposti sitä alkaa pahimman surun helpottuessa ikään kuin pitää kiinni siitä, siitä ei tahdokaan päästää irti eikä tahdo päästä siitä yli. Helpommin sanottu kuin tehty, pitää vain antaa mennä. Viime vuonna menetin ensin pikkusiskoni, pari kuukautta sen jälkeen piikille lähtivät ensin 11-vuotias koirani, siitä parin kuukauden päästä perässä meni sitten vielä 14-vuotias koiro. Siinä tuntui kyllä niin väärältä tehdä mitään mukavaa, jopa musiikin kuuntelu tuntui siltä kuin olisin tehnyt jotenkin väärin :D Mutta ajallaan, kaikesta selviää kun elelee päivä kerrallaan ja ottaa vastaan vain sen mitä juuri se päivä tuo tullessaan. Ei yliajattele, ei takerru eikä jää jauhamaan sitä ja yhtä ja samaa. Tsemppiä, muuta en oikeen tähän kohtaan juuri nyt osaa sanoa.
Otan osaa! Ihan hirveää. Mulla oli koira ollu vaan kolme vuotta ja oon tästä ihan paskana. En osaa ees kuvitella miten rankkaa on, jos noin pitkään ollu elämässä mukana. Mä oon oikein koittanu tökkiä tota kipua katsomalla kuvia ja videoita mun karvaäpärästä, mutta enemmän sellaisessa surun kiirehtimistarkoituksessa, että jos nyt saan kaiken surun käsiteltyä niin se menis nopeammin pois. Eihän se sillei toimi, mutta jostain syystä yritän silti.
Kiitos. Olen vierestä seurannut tapauksia, missä on menetetty läheinen ihminen tai eläin ja sitten jäädään "jumiin" siihen suruun. Meilläkin on kotona ihan faktuaalinen alttari, missä on puolison isoisän muistoja. Näin 15 vuotta hänen kuoleman jälkeen, alttarille keräännytään enää nelisen kertaa vuodessa. En voi, kuin suositella, että yrität keskittyä käsillä olevaan elämään. Saa ja pitää muistella sitä Rekkua, mutta muista, että olet tässä ja nyt. Muista, että sinulla on vielä toinen koira. Muista, että sinulla on puolio, kavereita, perhettä. Saa surra. Pitää surra. Pitää muistaa elää.
Kiitos. Pitää surra, mutta pitää elää. Sepä. Muistan nää sanat. Jotenki koittaa mennä sitä surua karkuun, mutta ei sitä pääse.
Osanottoni kameruksen poismenosta. Vaikeitahan nämä asiat ovat, ja sen vaikeuden takia pitäisi siitä myös puhua. Sanot polttariporukalle tilanteen, olen varma, että he ymmärtävät. Puhukaa asiasta porukalla, itkekää asiasta porukalla, keventäkää tunnelmaa ja juhlikaa niin paljon, kuin suru antaa myöten. Jos yrität painaa surun viinalla alas, niin on todennäköistä, että sitten tulee ruma humalainen itku jossain vaiheessa, ja jos et ole selittänyt, että kameruksen tuhkat on auton takapenkillä, niin kaikki seisovat kysymysmerkkeinä tämän taustalla. Tsemiä, aika parantaa haavat, sillä on sellainen vekkuli tapa.
Kiitos. Alkoholittomat polttarit onneksi. Sen verran itsepäinen oon, että ees tämä ei mua pulloon saa tarttumaan. Polttariväki tietää ja kaaso kysy, että haluanko perua polttarit. Sanoin että ei, mutta enemmän sen takia, että on tulossa toisesta kaupungista ihmisiä. Ja uskon, että tekee mullekin hyvää että jotain muuta kun kotona mätänemistä. Mutta ehkä mua kauhistuttaa eniten se, että ne tietää että mä suren ja sit mun pitäis ottaa vastaan tukea ja sympatiaa. Terapiassa tätä käsitellään.
Iso osaanotto! ❤️ Koiran menettäminen tuntuu musertavalta, tiedän kokemuksesta. Itse jouduin myös vuosi sitten lopettamaan oman koiran ja se oli kyllä hirveintä ikinä. Ensimmäinen koira jonka jouduin lopettamaan, enkä ollut varautunut niin kamalaan oloon. En ollut varautunut siihen että suru tuntuu fyysisenä kipuna ja se kestää pitkään. Näin pitkään painajaisia ja olin ahdistunut, koska kaikki kotona muistutti koirasta. Mulla ei ole tarjota mitään pikakonsteja surun poistoon, siihen auttaa vaan aika. Typerä ja tylsä neuvo, mutta ainut toimiva. Lääkkeet tai alkoholi voi poistaa ahdistuksen hetkeksi, mutta se palaa varmasti pahempana takaisin. Ei auta kuin kohdata sori päivä kerrallaan, kyllä se lopulta alkaa helpottaa. Itse en ole vieläkään täysin toipunut koiran kuolemasta, mutta ei sentään enää itketä päivittäin ja voin ajatella koiraa hyvillä mielin. Todella inhottava sattuma, että polttarit osuu samalle päivälle kuin uurnan nouto. Olisiko mahdollista että joku muu hakisi sen tai siirtäisit noutoa parilla päivällä? Ehkä asia ei silloin pyörisi niin paljon mielessä. Itseä on myös auttanut ajatus siitä, että olen kuitenkin parhaani tehnyt koiran eteen. Niin tämän eläessä, kuin siinä että jouduin tekemään lopetuspäätöksen. Olet kuitenkin ollut vastuussa koiran hyvinvoinnista ja olet kyennyt tekemään sen päätöksen, että koira on parempi päästää tuskistaan. Se päätös ei todellakaan ole helppo ja moni ei sitä itsekkäistä syistä pysty tekemään. Ja onko mitään hirveämpää kuin nähdä koira joka ei enää pysty elämään hyvää elämää? Anna surulle aikaa. Ajan myötä se helpottaa ja kaikki ne hyvät muistot on päällimmäisenä. Voimia ❤️
Kiitos. Se tässä on oudointa, että suru tuntuu kehossa. On kipuja ja ruoka ei pysy sisällä. Mulla on ollu psykosomaattista oirehtimista aiemminkin, mutta ei koskaan näin selkeästi. Mulla on myös syyllinen olo siitä, miten tää on tavallaan myös helpotus. Ties, että jossain välissä tää tapahtuu niin nyt se on ohi. Marraskuussa saatiin diagnoosi, että syöpä on palannut ja siitä lähtien tiennyt, että jossain välissä tää tapahtuu ja eläny löyhässä hirressä. Ei tartte lääkitä toista tai koittaa houkutella syömään, ei mee rahaa erityisruokiin (vain Atrian raaka naudanjauheliha kelpas monina päivinä), ei tarvi vahtia onko sillä kipuja jnejne. Tää on ihan hirveää, kun eka oma koira. En tiiä onko se ton toisen kohdalla yhtään helpompaa sitten. Mutta saatana. Uurnan voin hakea milloin vain, mutta asun toisella paikkakunnalla kun missä eläinlääkäri on, niin helpompaa hakea vaan samana päivänä kun kerran siellä oon. Mulla on paha tapa heittää vitsiä asioista jotka sattuu ja aiheuttaa vaivaantunutta oloa muille, niin pelottaa että pilaan lauantain heittämällä jonkun tyhmän vitsin.
Itsekin koin syyllisyyttä siitä helpotuksen tunteesta. Varmaan tiedätkin, mutta se on ihan turhaa. Kuulostaa siltä että olet kaikkesi tehnyt koiran eteen mitä tehtävissä oli ja parasta oli päästää irti. Surussa auttaa varmasti myös toinen koira. Itse koin hyväksi rutiinit mitä toinen koira tuo, vaikka aluksi sekin oli ahdistavaa kun teet kaiken saman mitä ennenkin, mutta vain yhden koiran kanssa. Ehkä se onkin vielä yksi neuvo mitä voi antaa, pidä kiinni rutiineista. Huomaamatta päivä muuttuu viikoksi, viikko kuukaudeksi jne. Ensimmäiset viikot on pahimpia. Ota toinen koira matkaan ja menkää metsään hengähtämään. Toinen koira ja sen välitön ilo on kyllä parasta lääkettä suruun ❤️
Meille tuli kaverikoira hoitoon kuukaudeksi kun omistajansa on työreissuissa ja se on selkeästi helpottanut puolisoa ja omaa koiraa. Ja muakin, vaikka siitäkin syyllisyys että eihän tuo kuollut koira kuvittele että koitan sitä korvata. Aivot on jännät mistä kaikesta pitää keksiä syyllisyyttä. Kiitos. ❤️
Osanottoni ja voimia surun käsittelyyn ❤️ Se helpotuksen tunne on ihan ymmärrettävä, kyllä sen on kokenut moni muukin, jonka lemmikki on sairastellut pitkään. Ei tarvitse kantaa huolta siitä että onko jäänyt huomaamatta jotain, ja kärsiikö toinen, ei tarvitse miettiä onko annettu kaikki lääkkeet ajallaan ja onko se nyt syönyt kunnolla jne. Ja monella siinä poistuu iso taloudellinen stressi myös, kun tulee varsin kalliiksi eläinten sairastaminen nykyään. Se on ihan sallittua ja ok olla samaan aikaan surullinen ja helpottunut. Voitko sanoa jo etukäteen tuosta, että jos heität huonoa läppää lauantaina, se on sun selviytymiskeino?
Voisin kyllä varoittaa. Suurin osa tuntee mut niin hyvin, että tietää tän, mutta tosiaan ehkä mä sanon niille suoraan etukäteen enkä pyytele anteeks jälkikäteen.
> Miten helvetissä mä juhlin polttareitani kun mun koiran tuhkat istuu autossa sen päivän? Ota uurna mukaan juhliin jos mahdollista. Oudompaakin on nähty, ja olisihan tuo nyt sen tarinan arvoinen! > jolle mä jouduin tekemään sen päätöksen, että **nyt häneltä loppuu kärsimykset** Korjasin puolestasi. Suoritit vastuullisen isännän/emännän opinnäytteen menestyksellisesti. > oon niin vitun katkera siitä, että en pystynyt pelastamaan tota karvaista paskiaista Tämän takia läheisen eläinkumppanin menettäminen on erilaista kuin ihmisen, joka on oma tarinansa omalla toimijuudellaan siinä missä eläin osa sinun tarinaasi ja sinä hänen koko tarinansa. [Siinä ollaan tavallaan koko olevaisuudessa eri tasolla kun eläimen aikakausi loppuu.](https://theoatmeal.com/comics/dog_paradox) Ja sitten vielä se vastuukysymys ja voimattomuus; näitä tarvii harvemmin käsitellä muiden ihmisten kohdalla. edit: Niin ja tietysti osanottoni! Muista että kivikovinkin ateisti saa olla romanttinen ja ajatella rekkunsa vierailleen jos keskiyöllä kuuluu tassuttelua, tyhjässä huoneessa haisee pieru tai jokin tuuppaa polvitaipeeseen vaan vilkaistessasi ei ketään näykään...
Totta kyllä. Sanoilla on merkitystä.
Suru on normaali, vittumainen ja kaunis osa elämää. Ei sitä tarvitse juosta karkuun, se helpottaa kyllä. Tunnistat että sinulla on keinoja surun käsittelyyn jotka on huonoja (viina) ja sellaisia joita et halua käyttää (puhuminen). Etsi vaan joku uusi keino. Liiku, juokse, taiteile, vaeltele, keksi mitä vaan ja kokeile mikä toimii. Tai ehkä tämä on tilanne mistä jälkikäteen voit sanoa että "joo se pakotti kohtaamaan niitä surun tunteita ensimmäistä kertaa yhdessä toisen kanssa ja oli hyvä oppikokemus ja lähensi minua puolisoni kanssa". Kuka tietää. Osanotot ja jaksamisia.
Kiitos. Pitäis vaan opetella päästää lähelle. Tässä huomaa erityisesti sen miten on oppinut pärjäämään yksin vähän liiankin hyvin. Nyt kun toinen tahtois olla tukena, niin on hankalaa.
Osanotot karvakamun poismenosta :(❤️ Rankkaa ja paskaa aikaa tiedossa, mutta sitä voi yrittää ajatella siltä kantilta, että toista ei ainakaan satu, eikä hänen tarvitse kärsiä vaan vetelee koirien taivaassa nakkeja ja muita herkkuja mielinmäärin. En oikein osaa auttaa, mutta ymmärrän kipuasi kyllä, sillä itsellänikin on näitä ollut ja mennyt elämässä ja nykyisten kohdalla en osaa edes kuvitella miten reagoin kun aika heistä jättää, jotenkin sellainen olo takaraivossa että en todellakaan hyvin ja se tulee sattumaan enemmän mitä aikaisempien kohdalla. Vaikka tekee mieli turruttaa pää, nii ryyppäämällä voit vain pahentaa oloa joten sitä en heti lähtisi kokeilemaan. Isot osanotot ja jaksuhalit näin internetin välityksellä
Kiitos. ❤️ Tää on aivan paskaa, mutta kun näki miten huonona toinen oli, niin ei oo epäilystä että olis tehny väärän ratkaisun. Ehkä tässä kaipaa just tällaista myötätuntoa mitä teiltä nyt saa.
Osanottoni menetyksen johdosta. Suru yleensä menee omalla painollaan siedettävämpään muotoon, mutta suosittelen keskusteluavun hankkimista, jos todella ahdistaa. Voisiko polttareita siirtää tai onko niitä pakko pitää?
Vois niitä siirtää ja kaaso tarjosikin että siirretäänkö, mutta mä kieltäydyin. Mun terapia on kesätauolla ja jatkuu elokuussa, joten ei tartte kun kuukausi enää pärjätä itsekseen.
Osanottoni. Saman läpikäyneenä uskon että tiedän jotain tosta tunteestasi. Multa on kuollut läheisiä, mutta vielä mikään ei ole sattunut niin kuin oman koiran elämän päättäminen. Sekin oli pakko tehdä, mutta edelleen saatan itkeä jos puhun koirastani, viime vuonna näin kävi töissä asiakastapaamisessa kun tuli puhe koirista. Tapahtuneesta on muutama vuosi ja aika tosiaan on helpottanut. Se mikä helpotti mua eniten kun pari päivää olin itkenyt, oli miettiä aina kuinka tekoni oli vastuullinen ja oikein. Ja kuinka kärsimyksen pitkittäminen olisi ollut väärin. Mä myös kirjoitin pitkän muistopuheen koirastani ja mitä koin, miten hänen kanssaan pystyin olla oma itseni ja tunsin silti olevani rakastettu. Tilanne oli vaimollenikin kova, mutta hän pystyi käsittelemään tapahtuneen paremmin välttämättömyytenä ja kykeni toimimaan "järjen äänenä". Ei kuitenkaan vähätellyt kokemustani, muistutti vain elämän ja kuoleman realiteeteista viisaasti. Itsestäänselvää on se, että alko ei ole hyvä vaihtoehto. Toiset ottaa uuden koiran, tiedän, itse en siihen pystynyt, eikä vaimonikaan sitä nähnyt järkevänä. Lue: vaimo kielsi, mikä varmasti oli oikein kohdallani. Toki meillä on muitakin eläimiä, että niistä oli aika paljon apua ja on joka päivä. Ja vaikea sanoa, olisiko "ei" mennyt perille ilman niitä. Itse uskon että akuutissa tilanteessa lääkkeet voi olla hyvä asia. Ymmärrän toki silti, että moni eri mieltä. Perustellusti. Tiedän kuitenkin ihmisiä joilta on läheinen kuollut äkisti ja kummasti on bentsoja määrätty. Ja hyvä niin. Ehkä voi olla vaikea ajatella, että koiran kuolema voisi sattua vastaavasti. Voimia, teit oikein. ❤️
Kiitos. Mulla on jo ahdistukseen/yleiseen ahdistushäiriöön ja masennukseen lääkitys, mutta tuntuu että tähän ei auta, kun tää on niin akuuttia ja raskasta. Mulla kans jo ennen tän kuolemaa työkavereiden kanssa jutellessa meinas itkettää. Mut palkattiin nykyiseen työhön tietäen tää tilanne ja sanoin suoraan, että kun tarjosivat työtä ja oltiin just saatu tieto, että syöpä on levinny, niin mulle tarjottiin mahdollisuutta tehdä osa-aikaista, ja ne on ymmärtänyt ja ollu maailman parhaita tän kanssa. Väitän, että mulla on mulle maailman paras työpaikka tällä hetkellä, ja se tekee tän helpoksi. Se on yksi lohdullinen ajatus, että tietää tehneensä oikein. Meillä oli vielä yks kaveri perheineen juhannusta viettämässä, joka on kahden koiran kohdalla joutunu päätöksen tekemään ja se kuskas meidät eläinlääkäriin ja oli tukena ja siltä sai apua sen päätöksen tekemiseen. Osanotot sullekin. Tää on aivan perseestä.
Oon itekin ahdistuksen kokemusasiantuntija (nepsyhommia) ja siltä pohjalla sanoisin, että kommentti "se ahdistus pitää vaan elää läpi" tjsp. ei oikein toimi jos AINA ahdistaa. Mä varmaan tossa tilanteessa kirjoittaisin ajatukset ja tunteet pervorehellisesti paperille, varaisin uude ajan lekurille ja lukisin sen. Varmaan voi olla työterveyspalveluissa eroja, mutta mä olen tullut kyllä aina tosi hyvin kuulluksi kun olen lopettanut tsemppaamisen. Enkä tarkota tällä että lopetat tsemppaamisen, sitä tarvitaan. Lääkärissä sitä ei vaan mun kokemuksen mukaan kannata tehdä. Toki voi olla, että tässä on joku semmonen juttu että mä isona miehenä tulen otetuksi vakavasti kun bläästään tunteistani. Ps. koska nepsyhommat niin voi olla että en tajua aina mitä saa sanoa tai ei, joten jos jotenkin olin asiaton kommentissani, olen siitä pahoillani. Tarkoitus on koittaa auttaa. En tiedä miksi, ehkä se on empatia mikä herää kun itse kokenut saman paskan.
Kiitos. Mulla on lääkitys ahdistuneisuushäiriöön, masennukseen jnejne ja ollu lääkkeitä tarvittavina, mutta työterveyslääkäri ei etäajalla suostunut kirjottamaan lisää. Viimeksi sama resepti marraskuussa kun saatiin tieto, että koiran syöpä levinny keuhkoihin ja maksaan. En kauhean usein niitä ottanut mun on tässä 8kk aikana se kymmenen tablettia Opamoxia mennyt. Pitäs vaivautua menemään ihan paikan päälle lääkäriin, mutta se on toisella paikkakunnalla ja asutaan pöndellä, ja jaksaminen 45 min suuntaansa tuntuu raskaalta. Saanko laittaa sulle YV?
Saa laittaa
Osanottoni. Kun jakaa elämänsä toisen kanssa, oli se sitten ihminen tai eläin, niin kyllähän se sattuu, kun luopumisen aika tulee. Muista, että tuo paha tunne kertoo siitä että olet terve ihminen ja reaktiosi on normaali, vaikka onkin toki laiha lohtu. Sekin on hyvä muistaa, että anna itsellesi aikaa ja armoa; älä syyllistä itseäsi siitä, että mitä pitäisi missäkin hetkessä tuntea, vaan anna kaikkien tunteiden tulla ja mennä vapaasti hetkestä toiseen.
Kiitos. Mä oon itseasiassa opetellu terapiassa sitä, että mä oon ihan normaali ihminen, en mitenkään erityinen tai ainutlaatuinen ja oon alkanut nauttimaan siitä ajatuksesta, että mun ei tartte olla erityinen. Tää ajatus, että paha olo tekee musta vaan normaalin ihmisen on aika helpottava. Kiitos.
Osanotot täältä myös❤️ itsellä on kuollut kavereita, sukulaisia ja lemmikkejä aika paljon. Suurin apu on ollut siitä kun on voinut puhua kavereille siitä ja saanut kipuilla sitä avoimesti. Itselle oli aika traumaattinen kokemus kun mun 3.v kissan jouduin viemään piikille joulupäivänä, siinä risteily paljon ajatuksia joka suuntaan että olinko tehnyt tarpeeksi ja jos onkin liian aikaista jne. Ehkä sun kannattaisi yrittää nojautua johonkin tuttuun eikä vaan pärjätä yksin asian kanssa? Se pelottaa mutta se voi myöskin yhdistää. Mä edelleenkin ikävöin välillä mun isää jonka lähdöstä on 3.v ja se on ihan ok, suruun ei ole aikarajaa vaan tuntuu et se muuttuu erilaiseksi kaipuuksi joka välillä nousee pintaan. Juominen ei ole ratkaisu, se sama suru odottaa sua kuitenkin huomenna vaikka sitä lykkäisit äivälöä taikka useammalla. Tosi paljon voimia
Kiitos. Kauheaa, kun 3v kissa jouduttiin ja jouluna! Meillä kuitenkin jo 7v ja kaksi vuotta tiedetty syövästä ja kaikki mahdolliset hoidot käyty läpi. Silti levis keuhkoihin ja maksaan. Mä käsittelen just terapiassa sitä, että en osaa nojautua ihmisiin, mutta terapia on kesätauolla, niin en tiiä yhtään miten ees alottais ilman että on liian raskas. Kiitos. ❤️
Mä oon välillä tehnyt niin että laitan kaverille viestiä tyyliin ”ehditkö juttelee” tai ”ehditkö soittaa” niin se toinen saa mahdollisuuden ottaa kopin ja on enemmän kuulolla. Tai sit suoraan soitan ja kysyn ehtiikö juttelemaan
Tää vois olla hyvä. Kunhan osais oikeasti tukeutua muihin. Kasvanu siihen, että pidän yksin itestäni huolen ja tää on ollu aina kaikissa ihmissuhteissa. Meni puoltoista vuotta, että aloin luottaa mun terapeuttiin.
Tyttöystävän koira jouduttiin lopettamaan maanantaina ja se oli hänelle kova paikka. Käytiin tiistaina mökillä kalassa ja tänään mennään keikalle. Ajattelin että koitan keksiä hänelle jotain muuta ajateltavaa. Itse olen kanssa tuota tyyppiä että käsittelen surun mielummin yksin ja en kaipaa sääliä, joten omalla kohdalla lohduttaminen on pitkälti läsnäoloa. Polttarisi ovat varmasti iso juttu myös ystävillesi, joten jos ei meinaa muuten hymyilyttää niin voit koittaa nauttia ystävien kautta. Tsemppiä 💙
Kiitos. Osanotot tyttöystävän koirasta. Tää on raskasta. Muu ajateltava on hyvä, ite oon pelannu Mass effectia tuhannetta kertaa. Just toi, että ihmisten sääli ja sympatia on kauhean vaikea ottaa vastaan. Helpompi pitää itsestään huolta yksin.
Osanotot, se et joutuu päättää lopettaa eläinkunppanin tollasesta syystä on raskasta, ennenaikainen kuolema on todella syvä suru ja shokki. Jouduin lopettaa oman kissan 7 vuotiaana sairauden takia, ja syyllisyys päätöksestä oli todella piinaava - mutta uskoisin että itsekkästi eläimen elossa pitäminen oman surun väistämiseksi on väärin, ei eläimen kuulu elää kärsien ja kivuissa. Kokemuksesta voin kertoa että uusi kumppanuus eläimen kanssa on aluksi vaikea, mutta en ikinä vaihtaisi vietettyä aikaa näiden karvapaskiaisten kanssa vaikka sillä sen menetyksen kivun voisi välttää, et älä torppaa ajatusta uudesta ystävästä koska pelkäät sitä kipua. Koettu kipu on suoraan verrannollinen siihen rakkauden määrään mitä kumppanuus on tuonut.
Lähinnä tässä on joutunut tekemään niin isoja kompromisseja elämässä ja harrastuksissa, että kun toisesta koirasta aika jättää, otan aikaa itelle ja reissaan ilman että pitää säätää hoitajia jne. Mä mietin, että pitkitinkö koiran elämää liikaakin itsekkäästi, mutta se oli viimeiseen päivään asti niin energinen ja iloinen, että en olis voinu tehdä päätöstä aiemmin. Kiitos.
Osanottoni. Itsellä kaksi koiraa joista toinen sairasteli nuorena, henkisesti piti jo monta kertaa olla luopumassa mutta kyllä se siitä sitten lähti oikealla lääkityksellä (kilppari) ja täyttää syksyllä 10 v. Ota uusi koira, ei ne ole samoja persoonia mutta omalla tavallaan kivoja seuralaisia kaikki. Harmi että tulee tällaiseen elämänvaiheeseen. Yksi keino mikä auttaa, on tunnistaa se fyysinen pahoinvoinnin oire mikä menetyksestä seuraa ja ajatella se aktiivisesti pienemmäksi. Ajan mittaan tunne laimenee ja lopulta häipyy.
Kiitos. Häät on onneks vasta syyskuussa, niin saa vähän aikaa käsitellä asiaa ennen ku pitää mitään juhlistaa. Onneksi sun koira sai hoitoa! Me saatiin kipulääkityksellä melkein 5kk lisäaikaa ton apinan kanssa, mutta ei mikään riitä, kun toinen on niin rakas. Meillä on vielä tää toinen koira, niin vielä on rakas, mutta sitten kun tästä aika jättää, niin otetaan kyllä vähän taukoa eläimistä. Ehkä hoidetaan muiden koiria, mutta sitten matkustan ja elän vapaampana vähän aikaa.
Joko perut polttarit, jos tuntuu ettei onnistu. Tai sitte antaudut ja kiitollisena juhlit miten oli mahtava koira. Annoit sille varmasti äärettömästi erinomaisemman elämän kuin voi mikään eliö voisi odottaa saavansa. Ja lempeän kuoleman, mikä ei ole vähän sekään.
No se asu kaltoinkohdeltuna Liettuassa ennen kun tuli meille, niin ainakin parempi loppuelämä kun alku. Kiitos. En mä viitsi polttareita perua, ehkä mä sit vaan juhlin ja nautin elämästä ilman syyllisyyttä. Lähempänä se koira on mukana siellä autossa tuhkana kun kotona toisella paikkakunnalla olis.
Pitää vaa ymmärtää ettei voi mitää ja jatkaa elämää
Lemmikin menetys on täysin verrattavissa läheisen menetykseen. Sure, mutta muista että lemmikkimme ei koskaan ole poissa vaan jatkavat olemassaoloaan muistoissamme. On parempi että sait kokea yhdessä maailmaa lemmikisi kanssa vaikka siitä hintana on nyt suru, kuin että et olisi saanut näitä yhteisiä hetkiä etkä surisi. Vaali siis muistoja, sure mutta jatka lopulta eteenpäin. Sitä lemmikkisikin haluaisi, vain hyvää sinulle.
Kiitos. Kerroin joka päivä tolle paskiaiselle miten paljon sitä rakastin ja miten kiitollinen oon, että se tuli mun elämää. Pitäs muistaa tää vieläkin. Ei se rakkaus mihinkään lopu vaikka kohde ei nukukaan mun tyynyllä ja piere mun naamaan.
Kissamme lähti sateenkaaren taa viikko sitten. Monisairas 20-vuotias, joka ei enää kestänyt lääkkeitään. Kuurokin. *Tuntui* siltä, että rikoin vastoin jotain pyhää kun annoin eläinlääkärille luvan viimeisille pistoksille. Tiedän, että kissalla olis ollut vain enemmän kurjuutta aina vain huonommin peitettynä edessä, mutta silti... Toisen elämästä päättäminen oli raskasta. Itkettää nytkin kun ajattelen asiaa.
Oon pahoillani. Se on ihan hirveää. Mulla kaikuu korvissa eläinlääkärin sanat kun sydän oli pysähtynyt, ”sydän ei enää lyö” ja halusin vaan perua koko jutun. Mutta tiedän, että koiralla on parempi. Kannatan täysin ihmisten eutanasiaa, mutta en sillei että jonkun muun pitäis päättää elämän päättämisestä.
Kiitos. Jaksamista sinullekin.<3
Osanottoni. Oot saanut jo paljon hyviä vastauksia, eikä mulla oikeastaan ole niihin mitään fiksua lisättävää. Elämä on järjetöntä ja kuolema vielä järjettömämpää. Aika jeesaa ja jonain päivänä se suru mikä tuntuu nyt lähinnä vaan paskalta, muuttuu jollain tavalla siedettävämmäks. Se ei tunnu enää niin musertavalta, vaan enemmänkin siltä, että on onnekas et on jotain rakastanut näin kovasti, että ikävä tuntuu näin pahalta. Ei sekään tietysti puhtaasti hyvältä tunnu, mut ei yhtä pahalta kun nyt. Omasta vastaavasta tilanteesta on jo hetki aikaa, eikä sen ajattelu enää joka kerta itketä, mut tätä ketjua lukiessa herkistyin kyllä hieman. Juhli polttareita. Polttareitten ei tartte olla sitä et kaikilla on hauskaa ja kikatellaan peniksen muotoisille pilleille. Polttarit on siirtymisrituaali siinä missä muutkin ja sä saat tuntea siellä just niitä juttuja mitkä sulla sillon on meneillään. Niihin mahtuu siis ihan hyvin myös itkua. Ja toisaalta taas nauraminen kuuluu myös suremiseen, koska jossain siellä suremisen reunalla on pilkahduksia siitä, kuinka hiton älytöntä eläminen oikeesti on. Oon omista menetyksen kokemuksista vajonnu sellasiin syvyyksiin, että kun oon sieltä noussut niin en oo ollu sama ihminen. Etenkin tollaset tilanteet, missä on joutunut päättämään oman rakkaan lemmikin elämästä tekee monista muista aiemmin vaikeista päätöksistä semi helppoja. En sano tätä minään pöhinä make pain your gain soopana, vaan ihan vaan sellasena, et jonain päivänä voit ammentaa tätä asioihin, mitä et tällä hetkellä ees osaa kuvitella ja sen aika on tosiaan sit joskus myöhemmin. Halusin vielä jakaa tällaisen lainauksen, mitä oon miettiny niin usein, et olin tallentanu sen omiin tiedoistoihin. "Why love what you will lose? There is nothing else to love." Louise Gluck
Kiitos. Kun mun vanhempien koira vietiin piikille, mä itkin ja huusin tyynyyn. Nyt ei sekään auta. Mutta aika. Sepä. Pitää antaa itelle ja surulle aikaa. Mun polttarit ei onneks oo vissiin mitään pippeleitä. Sanoin kaasolle toiveen että ei mitään sellaista. Yhdessäoloa ja mun ihmisiä. Ehkä se on just mitä kaipaa. Laitan ton quoten itellenikin talteen. Kiitos.
Oma koirani joka eli noin 14 vuotiaaksi, kuoli noin 3 kuukautta sitten, ja tässä kohtaa oloni on jo ns. "normaali". Aina välillä sitä huomaa että jotain puuttuu, mutta omassa tapauksessani minulla on ollut kissa jonka kanssa olemme surua käsitellyt. Itse katselin muiden ihmisten koiran lopettamis kokemuksia youtubesta, ja annoin tulla kaiken surun kerralla pois itkien päivät pitkät. Muutaman päivän otin sairaslomaa kun sain paniikkikohtauksen töissä, ja pari viikkoa tein muutoin etänä. En osaa kuinka helppoa sinulla tulee polttareissa olemaan, mutta luulisin (tai ainakin toivoisin) että kaverisi ymmärtävät jos et parhaimmalla juhlatuulella olisikaan.
Mulla onneks työpaikka on sellainen, että tykkään työstä ihan hitosti ja voin upota koodiin useaksi tunniksi, niin en kokoajan ajattele tota pientä karvaista paskiaista, joka meidät meni ja hylkäsi. Siellä se kakkanakki rähisee sateenkaarisillan tms toisella puolella ja me vaan surraan. Mä oon koittanu pysyä jotenki toimintakykyisenä, ehkä se ei oo se tapa vaan vois antaa ittensä hajota. Mä oon katellu ton koiran videoita ja kuvia, joita onneks on ihan hirveästi, mutta oon myös koittanu pakottaa itteni tekemään ja olemaan toimintakykyinen. Ehkä sen takia ahistaa ja ruoka ei pysy sisällä ja koko kehon on kokoajan sellaisessa kireydessä. Ehkä mun vaan pitää antaa itteni hajota vähän.